7 asiaa siitä, miten mä olen päätynyt elämään unelmien elämääni

Matkapäiväkirjastani

 Perjantaina 17.1.2020 noin kello 14 Espanjassa: Nerja Playa de Calahonda

Rannalla tammikuussa, bikineissä, eipä ole tullut enne koettua tätä! WAU! Aallot pauhaa mun takana parin metrin päässä, makaan rantapeitolla, pehmeä hiekka tuntuu varpaissa ja aurinko lämmittää ihanasti. Just nyt se tuntuu mun pepunkannikoilla 😊 Ihailen mun kauniita kynsiä, jotka käytiin tyttöjen kanssa laittamassa heti, kun he saapuivat tänne. Lomalla pientä luksusta – aloitettiin tää ajatus reilu vuosi sitten edellisellä Espanjan reissulla.

'

Tunnen itseni kauniiksi. Olon hyväksi. UPEAKSI. Kuulen ja mäen mun lasten ilon. En voisi olla tyytyväisempi mun valintoihin ja elämään. Tapahtumiin ja valintoihin, jotka on tuoneet mut tähän, missä mä nyt olet. Mä olen prosessoinut tän matkan aikana jotenkin aika paljon, jostain syystä, sitä, mikä mut on johdattanut tälle tielle.

Vähän siitä edellisestä, kun kirjoitin mun tunteista:  Matkalla Afrikasta Espanjaan… Niistä pikkutytön haaveista, tehdä niin kuin kummitäti, joka matkasi maailmalla Karibiaa ja Intiaa myöden <3. Näitä matkustushaaveita oli jo silloin.

Liskäsi ihan varhaisteinistä asti mä muistan, että pimeys, joka Suomessa syksyisin ja talvisin on, se on ollut vaikeaa mulle. Aina.

1. Veljen menettäminen sai mussa aikaan vahvan halun elää omanlaista elämää onnellisena

Kun mun veli päätti lopettaa sen elämän 8vuotta sitten, mä päätin et alan elämään. Onnellisena. Lähdin kavereiden kanssa festareille (koska halusin), fillaroin hulluna (koska halusin ja se teki mun olon hyväksi), muutin elämäntapoja terveellisemmiksi, muutettiin betoniviidakosta kerrostaloon (koska mä en pidä niistä harmaista pimeistä laatikoista), otin avioeron (koska ei oltu onnellisia yhdessä enää), vaihdoin työpaikkaa (joka ei tuonut mulle mitään ja mua ei arvostettu).

Rakastuin palavasti, ihan niin että perhoset on mahassa vieläkin, jalat lähti alta ja sukat pyöri jaloissa. Muutettiin mun uuden työn perässä työsuhdeasuntoon omakotitaloon eri paikkakunnalle (koska mulle Helsinki oli aina tarkoitus olla tilapäistä, kunnes tiedän mihin haluan asettua).

Siitä se oikeastaan lähti se oman tien etsiminen, pikkuhiljaa. Tai ei sen nyt ihan noin yksinkertaista ollut, tuo kaikki tapahtui saman vuoden aikana, mutta siinä lyhyt versio, josta mun omanlaisen elämän suunta on startannut niin kuin oikeasti.

Haluan miettiä asioita positiivisen kautta/ puolin enimmäkseen, mutta lyhyesti kirjoitan niistä asioista nyt, mistä itse koen, että on tuoneet mut tähän.

Harhapolkujakin on mun elämään mahtunut, mm. muutto väärälle paikkakunnalle parikin kertaa, en vain tuntenut paikkakuntaa hyväksi enkä kotiutunut.

2. Terveyden pelon menettäminen

Toinen iso asia, joka on mun veljen kuoleman lisäksi pysäyttänyt ja herättänyt mut, on mun terveys. Jokunen vuosi sitten mä melkein menetin mun terveyden, tai menetinkin vuosiksi myös suurimman osan mun toimintakyvystä, jouduin luopua miltei parin vuoden ajan lähes kaikesta liikkumisesta, suurimmasta osasta työstä, toimintakyvystäkin ison osan, yms. Kokonaiskuormitus oli mun keholle liikaa. En tajunnu tehdä stoppia kiireelle, keho teki. Tää on asia, mistä mä olen oppinut paljon.

2015 oli mun 30v. vuosi, olin miljoona vuotta suunnitellut aikanaan sitä, että pidän valtavat ysärikemut. Olin miettinyt teeman, dj:t ja kaikki. Jotain kuitenkin muuttui, ja se oli se mun terveys, aloin ajatella mitä mä ihan oikeasti haluaisin ja mikä tekis mulle hyvää. Oltiin murun 35v.matkalla keväällä äkkilähdöllä Turkissa ja sen jälkeen mä päätin, että että mun synttärien ja uuteen ammattiin valmistumisen vuoksi mä haluan, että me mennään Kreikkaan. Elokuulle löyty äkkilähtö Kos:ille, ja oli kyllä unohtumaton reissu! Ajettiin putkirunkoautolla pitkin saarta, nautittiin kahdestaan poukamissa ja uitiin hullun lämpimässä vedessä. Ai että. Siitä se lopullinen kipinä tähän matkailuun lähti – tajusin ettei se oo rahasta kiinni, pitää vaan uskaltaa. Noi molemmat reissut oli siis äkkilähtöjä. Pääsiäisloma varatiin joku päivä ennen matkaa, elokuun loma muistaakseni kuukausi pari ennen, hinnat halpenee aina kun koulut alkaa. Tästä alkoi äkkilähtöjen loputon kyttäily 😊 Uskallus. Ja rohkeuskin lähti kytemään. Valintojen teosta puhumattakaan.

Mä päädyin Nummelaan eka työharjoitteluun kouluaikana, sain sieltä heti ystäviä, sinne sitten töihin ja seuraavana keväänä me muutettiin sinne, heti kun kesäloma alkoi. Eka paikka, missä mä viihdyn. Missä mun on hyvä. Jossa mulla on ystäviä. Enään se muutokaan Espanjaan ei oo pyöriny niin paljoa päässä, koska mä olen tyytyväinen mun elämään kotona. No juu, paitsi syksyisin ja talvisin, no, ennen mä mietin sitä lakkaamatta, nykyään en odota ”milloin pääsen pois” vaan olen tyytyväinen ja onnellinen.

No, siihen oon sitten päässy, että  haluan elää onnellista elämää. Olen valmis tekemän KAIKKENI sen eteen. Just se veljen menetys pysäytti eniten. En halunnut, että mä olisin onneton tai etten uskaltais valita onnea + elämää ja taistella niiden eteen. Tai tehdä elämässä juttuja mitä haluan ja mitkä tuo onnellisuutta. Hän ei sitten uskaltanut. Tai no kyllä hän hieman yritti, omalla tavallaan, hankki asunnon ja moottoripyörän, mutta ei sitten tehnyt niitä oikeita asioita, jotka hänelle olisi sitä onnea tuonut tai ei uskaltanut heittäytyä sisältä kunnolla, eikä jaksanut taistella. Mä aion uskaltaa ja jaksaa!

3. Burnoutissa 4x ennen kolmikymppisiä

Kolmas asia on se, että mulla on ollu 4 burnoutia ennen mun 30v. ikää. Se on ajanut ja opettanut mut siihen, että on vaan ollu parempi opetella rentoutumaan ja päästämään irti. Se, että ajoin kehoni liian äärirajoille liian monesti ja keho sekosi hormonitoimintaa myöden, se opetti. Paino nousi miltei 30kg. Jouduin ottamaan kolme eri lääkettä, joita syön edelleen. Yhtä niistä puretaan parhaillaan, koska yksi hormoniarvo on parantunut viimein! YES! Lisäksi mulla tuli krooninen mahatulehdus ja suolisto-ongelmat.

Opin kunnolla kantapään kautta, liian monta kertaa, että oma polku on hyvä löytää, ja itselle sopivat tavat elää. Liika työnteko tai liika kontorolli, missään asiassa, oli kyse sitten treenistä, ruokailusta, elämästä, kotitöistä, mistä vaan, se ei sovi mulle, niin mä en voi hyvin. Eikä rajoitukset.

4. Rakkaus. Muru. Itsenäisenä yhdessä.

Muru on opettanut mua tosi paljon. Häneltä mä olen oppinut että mä voin olla mä, minkälainen mä ikinä olenkin, hän rakastaa mua just sellaisena. Tää vapaus, mitä meidän kahden välillä on, en mä olis koskaan ennen uskonut, että se voi sopia mulle! Mutta sekin selvis vasta, kun mä opin päästämään irti. Ja luottamaan. Ja heittäytymään. Hän on opettanut mut nauttimaan ja unohtamaan ajan kulun, tarttumaan hetkiin.

5. Ystävät ja kohtaamiset, ne on opettanut luottamusta ja hyväksymistä.

Ystävät ja kohtaamiset vuosien varrella, ihmiset keitä elämä on tuonut eteen. Niillä on valtaisa merkitys, olen oppinut paljon. Luottamaan, avautumaan, jokainen on opettanut jotakin. Jokaisen mun vähänkään läheisemmän ystävän tai boksitutun kanssa on jokin asia, mitä mä olen heiltä oppinut. Isoimpina luottamus, hyväksyminen, kannustaminen, jakaminen, armollisuus, itsensä hyväksyminen…. Mitä näitä nyt on <3.

6. Terapia on auttanut mua vahvistumaan, päästämään irti, löytämään mut.

Terapia. No just näistä kohtaamisista. Ja sitten siitä, että jostain kumman syystä mä olen nyt aikuisena kolmikymmpisen itsenäisenä naisena oppinut siihen, että apua voi pyytää ja ottaa vastaan. No, mulla oli kotona teinien kanssa raskas jakso menossa tuossa kolmisen vuotta sitten, ja samaan aikaan oma hormonitoiminnan sekoaminen oli jotenkin epätoivoisimmillaan, tuntu ettei mistään tuu mitään ja en voinu ees kaupassa käydä ilman että pelkäsin joko että mä kuolen kun en jaksa, tai että joku muu kuolee. Oon joskus ennenkin puhunut tuosta mun kuoleman pelosta, se on ollut oikeasti ihan kauhea. Toki noi hormonisotukut on sitä aiheuttanu, stressihormonitkin olleet ihan sekaisin, ja taistele-pakene tila päällä. No, tapasin parin mutkan kautta mun ihanan terapeutin, ja se järjestyi vielä niin, että hän opiskeli juuri loppuun opintojaan, ja pystyi terapioida mua maksutta. Heti eka kerta auttoi, ja juma mun elämä helpottui. Hän on opettanut paljon. Hyvin paljon! <3 Edelleen tapaan häntä joskus tai soitellaan, jos on jotain.

7. CrossFit ja boxi, niin paljon rohkeutta ja tukijoukkoja.

Herranjema, sanat ei ees riitä mitä kaikkea mä oon boxilla oppinut ja koutsi on jaksanut neuvoa. Isoimpana kuitenkin se rohkeus. Mä luulin vielä pari vuotta sitten kuolevani liikkeissä jossa oon pää alaspäin. Renkaissakin. Temppupäivinä aloin itkeä. Olin pari ekaa kuukautta nurkassa. Sit vaan mut otettiin jengiin, koutsi rohkaisi ja auttoi. Nykyään skill- päivät on mun lemppareita ja mä rakastan sitä tunnetta, mikä tulee kun opin asoita, etenkin niitä mitkä on ollu ennen haastavia! Vitsit mikä olo mulla tulee, jos saan vaikka pariksi sekunniksi irroitettua jalat seinästä, ku seison päälläni!! :D Onnistumiset, etenkin pienet, treenissä, on opettanut mua ja antanut rohkeutta tehdä valintoja, joita haluan. Niin vaan oon voittanu korkean paikan pelkoja ahtaan paikan vaarallisia reitteä – pelkoja yms!

Joka ikinen onnistuminen ja epäonnistuminen, toivon ja toivottomuuden, pelon ja rohkeuden, kaikkien tunteiden hetki, on opettanu mua. Ja mä opin. Kaikki on kasvattanut mua.

Mä olen päättänyt uskaltaa. Valita. Ja mun valinta on onnellisuus. Voisin muuten puhua tai kirjoittaa näistä valinnoistakin joku kerta, sillä niistä ON sanottavaa! Ja mä todellakin ansaitsen tän kaiken. Ja mun tytöille tää kaikki tekee vaan hyvää.

Tässä hetkessä:

Oma lisäys 26.1.2020 klo 11 Calahondan vuorilta.

Nyt mä elän toista talvea näin, täällä Espanjassa, auringossa ja valossa. Vuosi sitten oltiin ihan vaan lomalla, säästettiin kesälomat siihen ja tais siihen mennä talvilomatkin. Nyt oltiin eka 3vkoa Afrikassa lomalla ja sitten tää kuukausi Espanjassa, jossa teen töitä ja opiskeluja. Osan olen ollut tyttöjen kanssa, nyt loppuloman yksin. 

Vasta viime syyskyyssa, mun ekalla soolomatkalla Kreikassa, pääset linkkiin mun ekan viikon tekstiin klikkaamalla, (toinen viikko on ollu viimeistelyä vaille valmis, julkasen sen asap!) mä sain niin paljon tilaa ajatella mun elämää, että jotenkin se on ihan suorastaan vyörynyt mun teen, eää munlainen elämä, sen jälkeen :) Sen jälkeen mä tajusin, että ei mun tartte saada kaikkea kerralla, ja ei mun tarvii odottaa kuutta vuotta, että napero on päässyt peruskoulusta, ennenku voin tai voidaan lähteä Espanjaan. Mä voin ottaa iloja irti talvista. Mä voin valita jotain siltä väliltä. Ja se on ollu upea oivallus!! En sitten ostanu autoa reissun jälkeen, vaan varasin halvat lennot koko sakille Arfikkaa ja meille tytöille Espanjaan.  Täällä mä nyt oon, ja puolessa vuodessa työnkuvakin on muuttunut näiden kokemusten avulla, ja yliopisto-opintojen, uskomattoman paljon enemmän siihen suuntaan mitä mä haluan tehdä. Olen löytänyt keinot, mitkä sopii munlaiseen elämään myös työn osilta. WAU!

Keskimmäinen sanoi viikko sitten, kun juteltiin täällä tästä, että mitä mieltä he ovat mun matkustelusta ja meidän matkustelusta, niin hän vastasi, että on oppinut multa sitä, että unelmia voi saavuttaa ja niiden teen pitää taistella <3. AH! Äidin ylpeyttä ja sydämen pakahtumista <3.

Ja tottahan me mietitään tyttöjen (ja mun vanhempien) kanssa keinoja, miten me saatais kolmas talvi täällä Espanjaan toteutumaan, ja vieläkin pidemmäksi aikaa. Ehkä vielä lähden/ hyvällä tuurilla mun nuorimman kanssa, Balille nyt keväällä, katsotaan mihin tää vuosi mut johdattaa.

Mä haluan aloittaa mun aamut ihailemalla merta ja vuoria, auringon nousua. Joogata aamulla terassilla keskellä talveä auringon noustessa ja lämmittäessä mua. Nauttia päivästä ja auringosta rannalla tammikuussa. Joten ens talvena tänne tullaan taas. Ja pitkäksi aikaa. 

<3 Annika

p.s nyt mä lähden syömään aamupala 2. ja biitsille!