Nuorena raskaaksi - miten siinä kävi

OHO- TAIDAN OLLA RASKAANA

Mä oon lapsena jo tykänny pukea muita, aina haaveilin isosta perheestä, olin hoitanu lapsia kylällä jo pitkään, ollu aina vastuuntuntoinen ja muista huolehtiva.

Kun sit ysiluokan keväällä pyörryin kun astuin koulubussista ulos, aattelin et voi juma. Soitin tutulle terveydenhoitajalle, jonka kans olin käyny juttelen muutamia kertoja omista haasteistani elämässä, ja hän teki testin mulle. Oli ➕.

Melko shokki. Epäiltiin, että pillerit oli pettäneet, kun söin ab kuurin ja kukaan ei ollu muistanu sanoo, et vois heikentää tehoa, ja mä en ollu tajunnu sanoa et käytän pillereitä. En mä silloin tienny et millä on väliä ja millä ei.

No, eihän siinä.

Menin käymään kotona, jossa jo aateltiin et jotain on, kun en mennytkään kouluun. Jotenkin mun äidillä on aina ollu joku ihme vaisto, se on tuntenu asioita, mistä en tosiaan oo ees kertonu sille vielä. Ihan siis vielä nytkin, ku oon ite aikuinen.

(Sama on kyllä muuten käyny mulla mun vnahimman tyttären kohdalla ainakin, koen jotain etiäis tunnetiloja. Esim. syksyllä näin unta esim. että se oli ottanu tatskan jossa luki jotain, kun oli ekaa kertaa ystävän kans kahden ulkomailla, ja kun se tuli reissusta, ja kerroin tästä unesta, niin tatskahan sillä oli kädessä :D <3 .)

Isä siellä sitten kotona Kelan sanomia otti esiin (tietääköhän kukaan ees mikä lehti se on, no ennenvanhaan, kun minä olin nuori, tuli Kelan sanomat -sanomalehti, jossa uutisoitiin tukiasioista yms.). Isä näytti, mitä tukia saan, jos päätän pitää tulevan vauvan. Oli lapsilisää, vanhempainrahaa, äitiyspakettia yms.

Vanhemmat kertoi, että tukevat kyllä mua, mitä ikinä päätänkin, ja että meillä (tai mulla) on vaihtoehtoja.

Lääkäri kirjoitti aborttilähetteet valmiiksi, vaikka epäilin, että tuskin sitä tartten. Aijoin kuitenkin miettiä asiaa kaikessa rauhassa, kiire kun ei ollut mitään päättää.

Kaverit kummasteli ja päivitteli, osa halas ja oli myötätuntoisia. ❤️ Osa puhui 💩.

Mä en siitä oo ikinä liiemmin välittäny, muiden mielipiteistä ja valheista.

En osaa puolustautua kunnolla vieläkään äkkitilanteesa, mut mä oon aina sitä mieltä, et jos joku ei mua tajua, mulle se on ihan sen ja sama.

Jos joku haluaa mua tajuta, kerron mielelläni lisää, kysyttäessä.

Aika pian alkoi olemaan selvää, että se laps saa tulla, keväthangillä kävelin, mietin paljon, aattelin jo nuorena, et kaikella on tarkoitus. Tää olis nyt mun ja sen tulevan elämän tarkotus.

Mulle oli edelleen ihan sama, ketä meidän elämässä olis, niin minä ja tuleva lapsi siinä ainakin ollaan. Ja rakkautta siltä ei tuu puuttumaan. Eikä kunnon äitiä. Ne sillä tulee olemaan.

Sain opiskelupaikan siltä mihin hain, läpäisin testit ja pääsykokeet, vaikka haijoita oli todella todella paljon. Tuntu hyvälle. Lykkäsin koulun aloittamista vuodella. Mä päätin jo silloin, et musta ei tuu mitään sossuäitiä. Muuta en sosiaalitoimistosta silloin tiennyt ees, ei meidän aikaan tiedetty, kun että sieltä saa rahaa jos asiat on helvetin huonosti (päihteet tai väkivalta). Aattelin, että minä käyn sitten koulut loppuun, elätän minut ja lapsen, hankin ammatin ja työn. Ja et meillä ei oo makaroonit pitkin lattioita ja paskasia vaippoja nurkat täynnä, vaan meillä on rakkautta ja oikea koti, turvallinen ja hyvä lapselle, oli se mitä oli, niin hyvä koti.

Tulevan perheellisen elämää 15-16 vuotiaana, mopedilla töihin

Pääsin kesätöihin paikalliseen kauppaan, jossa kuljin mopolla, matkaa noin 20km, uuden karhealla Suzuki pv:llä vm2000. Olin saanut sen 15 vuotiaana, kun olin myynyt hevoseni pois. Olin itse rahoittanut puolet hevosesta aikanaan, ja pappa toisen puolen. Siitä saatiin voittoa, ja sillä saatiinkin sitten jo mopedi, varmaan mun vahnemmat tais rahottaa sitä kans. Oli muuten aika coolia omistaa kylän ainoa uus mopo. Naapurissa oli kyllä uus skootteri, mut mä tykkäsin mopoilla, siinä oli jotain hurjaa. (Ekaa kertaa oon ajanu skootterilla viime vuonna Rodoksella vanhimman tytön kaa, joka meinas hävetä silmät päästään mun ekalla kilometrilla, kun vähän harjotittelin...)

Sain kerättyä mukavasti pesämunaa kesän aikana tekemillä töillä, ja sopparia jatkettiin vielä syksyyn asti. Täältä sain myöhemmin myös töitä seuraavina parina kesänä.

Vanhemmat auttoi keräämään sukulaisilta ja heidän tutuilta vaatteita, pinnasängyn, rattaat. Lahjana saatiin myös imuria, tehosekoitinta yms. perheille tarpeellisia juttuja. Kiitos sukulaisille <3 Ja puhumataakaan mun vanhempien suvaitsevaisuudesta ja avuliaisuudesta.

Synnytysvalmennusta ei paikkakunnalla järkätty, kun oli niin vähän osallistuajia. Terkka, joka tietty oli myös neuvolantäti -  oltiinhan tosi pienellä paikkakunnalla - näytti nukella miten hommat menee synnytyksessä.

En mä osannu pelätä, kun en tienny mitä pelätä. Eiköhän moni ensisynnyttäjä niin ajattele, oli se sit 16 tai 36.

Mä rakastin mun pikku "kirppua" mun sisällä jo. Mun veli ootti myös innoissaan, että hänestä tulee eno.

Aikalailla mä aattelen, et yksin mä pärjäsin.

Mummot päivitteli kylillä, et miten sitä tietää sitte, kumpi on vanhempi, äiti vai lapsi.

Marketissa töissä ollessani jotkut päivitteli myös mua, ja kasvavaa vatsaa. Enpä välittäny.

Olin mä aika yksinäinen, mut en mä silloin osannu pitää sitä ongelmana tai tuntenu siitä murhetta.

Oli mulla pari ystävää sitten, jolla oli lapsia, pari vuotta vanhempia.

Raskausaika meni hyvin, voin jäätävän pahoin ekat puoli vuotta, oksensin töissä myös jo ennenku kerkesin ovista sisään, haistoin kahvit tai banaanit jo kauas, se oli kauheinta. Teki mieli sipsiä ja perunasalaattia, muuta ihmeellistä en muista. Kahvia oon oppinut juomaan sen kauhean raskauspahoinvoinnin ällötyksen takia vasta ihan muutamia vuosia sitten, ja banaanit on uponnu myös vasta muutaman vuoden. Kaikkia kammoja sitä jääkin. Hammastahnaa vihaan edelleen, mutta pesen silti hampaita, on yks tahna mitä miltei siedän.

"Voit tyttöhyvä, tässä hommassa kestää kauan, sä oot ensisynnyttäjä", - ja kohta tuli sit kiire...

Sit koitti rv 40 ja jotain jo yli, alkoi tulla raskausmyrkytyksen oireita selvästi, ja jouduin sairaalaan tarkkailuun. Jostain syytä mun kroppa ei osaa käynnistää synnytyksiä, siis myöheminkään, ja niin tää synnytys jo käynnistettiin. Tablettia naamariin, ja tätit sanoi sairaalassa et tää homma sit kestää.

No, meni vaan muutama tunti, olin saanu haettua just iltapalan naaman eteen, salkkarit alko telkusta, ja alko tuntuu selässä jotain outoo painetta. No sitä tuli kohta taas, en pystyny syyä. Menin sanoo hoitajille, jotka tuumas, ettei tyttö hyvä sun oo mitään kiirettä, tää on sun eka kerta, täs kestää, oo ihan rauhas. Kävelin käytävillä, kun en pystyny olla paikoillaan. About puolen tunnin päästä menin sanoon, ettei tuu mitään, luulen et se laps syntyy. Käskivät huoneeseen et joku tulee tsekkaan sit ku ehtii. Ite aattelin et se on menoa ny. Mut aattelin et no minäpä ootan.

No, kun joku sit suvaitsi tulla tsekkaan, todettiin hirveen hälinän kera, et juma, äkkii synnäriin, tääl tulee beibi. No, sitähän mäkin.

Ministi reilu 7h salkkareiden alettua, ponnistin helposti epiduraali höyryissä tytön, yli 4kg, maailmaan, ja rakastuin. 

Se oli menoa.

On ihminen nuori tai vanha tai keski-ikäinen, ei äidinrakkaus katso ikää. Tippa tulee linssiin nytkin, kun palaan tuohon hetkeen. Mun lapsi, mun tytär, mun täydellinen ihme. <3 Sitä hän on edelleen <3

Ja musta tuli hyvä äiti. Hänestä kelpo tytär <3

En mä sano, et se olis helppoo ollu.

Koko mun elämä on sellainen, et en sellasta haluais muille, tosi paljon haasteita, selviytymistä, liikaa kannettavaa yhdelle? kuka tietää. Niinhän sitä sanotaan, ettei sitä anneta enempää, kun kestää... Mutta kai se sit on niin, et siinä missä tapahtuu sitä ikävää ja shittiä, niin sitä enemmän sitten hyvää. Sit osaa arvostaa. Osaa selviytyä. Osaa pärjätä, nauttia, olla onnellinen, olla tyytyväinen. Osaa toimia. Osaa muuttaa asioita. Osaa elää.

En mä toivo omille tyttärilleni, et ne tulis nuorena äidiksi, siks niillä onkin kapselit asennettuna ollu jo kotvan :D. Mä en sano sitä siks, että mä katuisin mitään, en tietenkään, mun työt on parasta mulle, ainakin melkein aina tuntuu siltä. Äitiys on paras saavutus mitä mulla on. Tärkein, rakkain, kallein asia.

Mutta raskasta se on, raskaampaa, kuin silloin, jos on esim. 2 ihmistä töissä, omassa asunnossa, elämäntilanteet vakaana, ystäviä ja tukiverkkoa ympärillä. Kyllä se voi olla helpompaa silloin.

Jälkeenpäin koen, että oon aina päässy mihin oon halunnu, veli autto, vanhemmat on auttanu yms. En oo jääny mistään paitsi siks, että musta tuli nuorena äiti. 

Valmistuin vaan vuotta myöhemmin ammattiini, kun mun ikäluokka. Tein töitä samalla kampaajana, ja sain siitä hyväkslukuja. Kesällä 2005 valmistuessani mulla oli jo oma yritys, omakotitalo johon olin talvella jääny yksin, jota remppasin ite ja veljen avulla, ja toinen napero kasvamassa myös. Tytöt oli syntyny 2001 ja 2003.

Onko jotain sitten jäänyt väliin?

Vasta tänä vuonna oon tajunnu, et ainut, mistä jäin paitsi, on mun itteni huomiointi ja elämänkokemus itsestäni.

Eikä oo myöhäistä, vieläkään. Mun oma syyskuun reissu saarihypellen Kreikassa, ihan ekaa kertaa yksin ikinä missään, auttoi mua tän ymmärtämiseen, ja mä oon aloitanu itseni opettelun sen jälkeen ihan uudella tavalla.

Ja se, mitä kaipasin vuosia, oli muut äidit, perheet, lapset, niiden kanssa juttelu ja tuki, mulla ei niitä ollut koskaan kun ihan satunnaisina sattumina ihan hetken verran jossain alkuvaiheessa.

Niitä mä oon saanu kun on muutettu tänne nykyiselle paikkakunnalle Nummelaan, ja oon tutustunut täällä muutaman vuoden aikana upeisiin äiteihin ja ihmisiin <3.

Nykyään voin sanoa, suurella ilolla, onnella ja ylpeydellä, että mulla on erittäin hyvä tukiverkko.

Minä olen rohkea

Parasta oli, kun sain 2 viikkoa sitten viestin, 18vuotta täyttäneeltä lapseltani, että äiti, mun ystävät haluaa sanoo et kiitos, että sä oot ollu rohkee ja pitäny mut, äiti sä oot rakas <3.

Kiitos sanoista nuoret, ne merkkaa mulle 1000x <3 <3 <3

Ja rohkee mä oon ollu, ja oon edelleen. Ja leijonaemo.

Ja niin on muuten tää naperokin, rohkea kuin mikä. Ja ihan ku mä, lällättää muille ilolla ja tekee mitä haluaa. Oma onnellisuus <3 muista piittaamatta, voinko parempaa opettaa?

Jos aihe kiinnostelee, ehkäpä joskus palaan siihen, millasta oli olla nuori äiti.

<3 Annika